Mitä iloa on karkailevasta koirasta?

02.06.2016
karkaileva-koira-1.jpg#asset:517

Liikun päivittäin Nuuksion kansallispuistossa, mutta eräät mieleenpainuvimmista luontokokemuksistani liittyvät hetkiin, kun olen juossut pitkin pusikoita karkailevan koiran perässä.

Ensimmäinen kohokohta osui kohdalle reilu vuosi sitten kun olimme tulossa kansallispuistosta kohti kotia. Oli kaunis elokuinen ilta aurinko juuri laskemassa. Kävelimme pellolla ja koti siinti jo silmissä, kun kauniisti vierellä kävellyt koira ryntäsi takaisin metsään karmean ulvovan haukun saattelemana. Arvasin, että nyt osui kohdalle jotain poikkeuksellista. Koira oli pysähtynyt haukkumaan kallion alle. Lähempänä huomasin noin 10 metrin päässä hahmon, jota ensin luulin peuraksi. Tarkemmin katseltuani erotin kaksi kissamaista korvaa ja valtavat käpälät. Ilves! Se näytti valtavalta verrattuna koiraamme, jonka säkäkorkeus on noin 50 cm.

Koira ei korvaansa lotkauttanut houkutteluilleni ja siirtyi vain lähemmäs kissiä, kun yritin lähestyä sitä. Ilves puolestaan painautui hyökkäysasentoon ja murisi. Huusin ja heitin käpyjä ja keppejä eläinten väliin. Kumpikaan ei välittänyt toiminnastani tippaakaan. Lopulta eläinten välillä oli enää noin 5 metriä, kunnes koira päätti vihdoin ryhtyä tottelevaiseksi ja tuli viereeni. Nappasin nopeasti hihnasta kiinni ja aloin raahata kohti metsän laitaa. Ilves kiipesi rauhallisesti taaksemme kivelle katsomaan meitä. Heippa.

karkaileva-koira4.jpg#asset:519

Toinen episodi tapahtui viime kesänä, kun koiralla oli vatsa sekaisin ja yön viidennellä ulkoilutuskerralla klo 4 yöllä avasin oven, päästin asioilleen ja jäin odottamaan. Koira se päättikin lähteä omille teilleen. Otin nakkipaketin jääkaapista ja lähdin ulos yöpuvussa ja saappaissa. Huhuilin sinne ja tänne, mutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Lopulta starttasin auton ja lähdin ajamaan. Pääsin juuri pois omalta pihatieltämme, kun haukku jo tulikin vastaan. Iloisena ja häntä heiluen.

Koira kiipesi autoon hantinpuolelle ”Minne ajetaan?”-ilme kuonolla. Hetken epäröin, mutta kun kerran hereillä ollaan, niin käydäänpäs joella katsomassa, olisiko harmaahaikara kalassa. Olen noin kolme vuotta yrittänyt saada siitä kuvaa ilman tulosta. Ajoimme sillalle ja katsoin vaalenevaan aamuun. Joen pinta oli tyyni ja siellähän se harmaahaikara oli, kalassa lähellä siltaa. Avasin auton ikkunan ja koirakin osasi pidättää haukkunsa. Lopputulos on tässä:

karkaileva-koira-21.jpg#asset:518Harmaahaikara kalassa Siuntionjoella aamulla klo 04

Kolmas kohtaaminen tapahtui viime viikolla. Minulla oli ollut pitkä päivä lammella ja lepäilin sohvalla, kun koira tuli viereen tuijottamaan ”Joko mennään ulos” -tuijotustaan. Ajattelin, että nopea lenkki, mutta koiralla oli eri ajatus. Jotain liikkui lähimetsässä ja niin koiraa ja emäntää vietiin. Koira pyyhkäisi hippulat vinkuen kuusiaidan läpi pitkä remmi kolisten perässä ja minä rämmin perässä. Sieltä se suuntasi kohti naapurin pihaa ja hävisi hämärään. Minä perässä seuraten kolisevan hihnan ääntä. Koukkaus toisen naapurin saunarannan kautta ja sitten sain karkulaisen kiinni.

Katselin järvelle ja silloin sen kuulin. Kaulushaikaran todella erikoisen töräyttelyn. Ei epäilystäkään. Naapurimme Oiva mainitsi muutama päivä takaperin, että se asuu lähiniemessämme. Harmittelin kun en ollut sitä kuullut, no nyt olin.

Kiitos karkailevan koiran.

karkaileva-koira-5.jpg#asset:520

-Annu

Viikon luontoääni kaulushaikara